Lapsuudenkodissani oli aina kissa.
50-luvulla kissan asema oli hyvin erilainen kuin nykyään.
Kissathan olivat leikkaamattomia ja kulkivat omilla retkillään.
Kissanpentuja syntyi ja niitä oli aina saatavilla, jos edellinen kissa hävisi tai kuoli.
Lapsuuteni kissoista muistan parhaiten Söpön, joka eli, harvinaista kyllä seitsemänvuotiaaksi.
Olen joskus jälkeenpäin miettinyt, miksi kissan nimi oli Söpö, kun se oli poikakissa, "kollikissa".
Ehkä nimi oli meidän lasten keksimä, olihan kissa varmaan pieni ja söpö meille tuotaessa.
Söpöstäkään ei montaa muistikuvaa ole jäljellä, mutta yhden tapahtuman muistan.
Kissa oli ollut omilla reissuillaan viikon ja vanhempani uskoivat jo, ettei se enää palaa takaisin.
Sitten Söpö tuli kotiin oikein huonokuntoisena, sen toisesta korvastakin puuttui kolmannes.
Se oli ollut ilmeisesti kunnon kissatappelussa.
Muistan aina, kun se kotiin tultuaan asettui nukkumaan minun nukensänkyyni.
Valokuva-albumistani löytyi tällainen kuva Söpöstä.
Ei varmaan ollut tavallista, että kallista filmiä käytettiin kissakuviin.
Olisinkohan minä päässyt kuvaamaan?
