Lapsuuteni kissat

Lapsuudenkodissani oli aina kissa. 

50-luvulla kissan asema oli hyvin erilainen kuin nykyään.

Kissathan olivat leikkaamattomia ja kulkivat omilla retkillään.

Kissanpentuja syntyi ja niitä oli aina saatavilla, jos edellinen kissa hävisi tai kuoli.

Lapsuuteni kissoista muistan parhaiten Söpön, joka eli, harvinaista kyllä seitsemänvuotiaaksi.

Olen joskus jälkeenpäin miettinyt, miksi kissan nimi oli Söpö, kun se oli poikakissa, "kollikissa".

Ehkä nimi oli meidän lasten keksimä, olihan kissa varmaan pieni ja söpö meille tuotaessa.

Söpöstäkään ei montaa muistikuvaa ole jäljellä, mutta yhden tapahtuman muistan.

Kissa oli ollut omilla reissuillaan viikon ja vanhempani uskoivat jo, ettei se enää palaa takaisin.

Sitten Söpö tuli kotiin oikein huonokuntoisena, sen toisesta korvastakin puuttui kolmannes.

Se oli ollut ilmeisesti kunnon kissatappelussa.

Muistan aina, kun se kotiin tultuaan asettui nukkumaan minun nukensänkyyni.

Valokuva-albumistani löytyi tällainen kuva Söpöstä.

Ei varmaan ollut tavallista, että kallista filmiä käytettiin kissakuviin.

Olisinkohan minä päässyt kuvaamaan?

Pörri

syntyi kesällä 1974
kuoli syksyllä 1976

Pörri oli meidän ensimmäinen yhteinen kissamme, se tuli meille pian naimisiin menomme jälkeen.
Tämän muutaman kuukauden ikäisen poikakissan toimme Hämeestä silloiselle asuinpaikallemme Hästö-Busön linnakesaarelle.

Saarella Pörri vietti vapaata kissanelämää.
Kesäaikaan se kulki tuuletusikkunasta ulos ja sisään.

Saaressa oli useita vanhoja rakennuksia, joten riistaa löytyi.
Kyllä se ruoka kotonakin maistui.

Tällainen kuvakin Pörristä löytyi.
Kuvan otosta on niin kauan, etten muista tapausta.
Näyttäisi kuitenkin siltä, että kissa olisi löytänyt kinkunpaistopellin.

Lähes kaikki kuvat, jotka Pörristä löysin olivat tällaisia, joissa se nukkui.
Oli sentään muutama kuva, joissa kissa makasi selällään meidän sylissä.

Kuvia etsiessäni mietin, että Pörri on jäänyt vieraimmaksi meidän kissoista.
Ehkä se johtui kissan pitkistä yksinäisistä retkistä saaressa.

Pörri kuoli, ikävä kyllä, vain kaksivuotiaana.

Mörri

syntyi kesällä 1977

kuoli helmikuussa 1988

Kesällä 1977 toimme kotiseudultani linnakesaarelle taas pienen poikakissan.


Mörri oli vain neljän viikon ikäinen meille tullessaan ja se oli vierotettu liian aikaisin emostaan.
Kissa imi kaikkia vaatteita, joten virkkasin sille oman "hurrurätin".

Pieni kissa oppi tarpeellisen siisteyden nopeasti.
Silloin ei käytetty vielä kaupan kissanhiekkaa, vaan pesuvadissa on rantahiekkaa.

Mörristä tuli enemmän kotikissa kuin Pörri oli ollut.
Kuljetimme kissaa mukana monissa harrastuksissamme.

Mörri oli koko aikuisikänsä tällainen pehmeä, pyöreä pallo.

Kissa liikkui eri suunnassa saarta kuin Pörri oli liikkunut.
Se "seurusteli" myös varusmiesten kanssa, ihmisrakas kun oli.

Hauskoja tapauksiakin sattui.
Mörri esimerkiksi pelästytti yhden laiturivartiomiehen hyppäämällä aamuyöllä hänen takanaan puusta tömähtäen alas.
Muistan myös yhden varusmiehen, joka piti kissasta paljon ja kanniskeli sitä usein ympäriinsä.
Palvelukseen joutuessaan hän saattoi työntää Mörrin työpaikkani ovesta sisään.
Hygieniasääntöjen vastaisesti saatoin löytää kissan istumassa ruokasalin pöydältä.
Yhden kertausharjoituksen aikaan Mörri ei tullut illalla kotiin.
Seuraavana päivänä se saapui hyväkuntoisena ja kylläisenä. 
Jälkeenpäin kuulimme, että kissa oli viettänyt yönsä reserviläisten teltassa.

Kyllä Mörrikin metsästi saaren hiiriä.
Huomaavaisena kissana se vei hiiriä myös talonmiehen koiraa varten heidän portaalleen.

Vuonna 1980 muutimme saaresta Hankoon, joten Mörristä tuli kaupunkilaiskissa.
Kissa oli jo ennen kaupunkiin muuttamistamme leikattu, joten se varmaan helpotti sopeutumista.

Aluksi emme uskaltaneet päästää Mörriä ulos, kun pelkäsimme sen häviävän.
Hyvin kissa kuitenkin oppi liikkumaan rivitalon pihapiirissä.

Pieniä käytösongelmia entisellä saaristolaiskissalla oli.
Mörri oli sitä mieltä, että taloyhtiön parkkipaikka oli ensisijaisesti kissan oleiluun tarkoitettu.
Jos se päätti istua keskellä parkkipaikkaa, niin autot joutuivat väistämään sitä.
Onneksi sillä ei ollut kiinnostusta mennä tien puolelle.

Vieläkin muutamat entisen taloyhtiömme asukkaista muistavat Mörrin hauskan tavan.
Kevään ensimmäisten aurinkoisten päivien tultua kissa kiipesi sisäpihan korkean aidan päälle nauttimaan auringon lämmöstä.
Asukkaiden mielestä se oli oikea kevään merkki.

Mörrillä oli koko elämänsä ajan "hurrurättinsä" käytössä, tässäkin se on mukana.

Mörri eli kanssamme rikasta kissanelämää lähes 11 vuotta.
Kissasta luopuminen oli niin raskasta, että sanoin, etten enää koskaan ota uutta kissaa.
Vaan mitenkäs siinä kävikään!

Minikissan Sinbad / Sipi

syntyi 28.2.1988

kuoli 3.11.2004

Muutama kuukausi Mörrin kuoleman jälkeen aloimme suunnitella kissan hankintaa, vaikka olin päättänyt ettei meille enää kissaa oteta.

Kissakuume oli kuitenkin kova ja päätimme hankkia meille ensimmäisen rotukissan.
Perheeseemme haettiin Helsingistä pieni riistanvärinen abessinialaispoika Minikissan Sinbad, kutsumanimeksi tuli Sipi.
Kissanpentu oli silloin kaksi ja puoli kuukautta vanha ja osasi jo kaikki perusasiat.

Saimme itsellemme ihmisrakkaan pakkauksen.
Ensimmäisenä aamuna herätessäni löysin Sipin nukkumasta selkäni takana tyynylläni aivan päässäni kiinni, hiusten joukossa.

Sipillä oli koko elämänsä ajan kaksi rakasta lelua, sinivalkoinen pupu ja keltainen karvinen.
Nuorena kissana niillä leikittiin, vanhempana leikattuna poikana niiden kanssa harrastettiin jonkinlaisia lemmenleikkejä.
Myöhemmin niitä kannettiin myös kissaluukusta ulos, karvínen poikittain suussa kissa mahtui juuri ja juuri kulkemaan luukusta.

Sipi oli aina tällainen ylvään näköinen, pää oli arvonsa tuntevasti pystyssä.
Opetin kissan alusta lähtien kävelemään valjaissa, minkä se oppi yllättävän hyvin.
Kävimme ulkoilemassa silloisen kotimme vieressä olevalla pienellä metsäkaistaleella.

Yksi kommellus valjaiden kanssa alkuaikana kävi.
Olin Sipin kanssa takapihallamme.
Kissalla oli valjaissa kiinni pitkä naru, joten se sai kulkea omaa tahtiaan.
Lähdin jostain syystä käymään sisällä.
Hetken päästä takaisin tultuani Sipi oli ehtinyt kiivetä korkeaan mäntyyn naru perässään.
Kissa kiersi ylhäällä puun runkoa ympäri, joten se paketoitui runkoon kiinni.
Totesin, etten saa itse kissaa alas, eikä ketään ollut saatavilla avuksi.
Soitin hädissäni paloasemalle.
Yksi palomies saapui tikasautolla apuun, kiipesi puuhun, leikkasi narut poikki ja toi kissanpennun alas.
Syyllisyydentuntoisena leivoin kakun ja vein sen kiitoskirjeen kanssa paloasemalle.

Sipi oli aina innokas kiipeilemään.
Ensimmäisenä kesänä mieheni kastemalja putosi kirjahyllyn päältä, muita suuria vahinkoja ei onneksi tapahtunut.

Meiltä löytyy paljon kuvia nukkuvasta kissoista.
Sipinkin nukkuminen oli oikein kuvauksellista.

Yksi Sipin lempipaikka nykyisessä kodissamme oli takan vieressä ollut korituoli.
Siinä oli talvisin lämmin makoilla ja siitä näki mitä ympärillä tapahtui.

Vanha kissakori, joka oli hankittu aikoinaan Mörrille oli myös Sipille mieluinen.

Sipin kanssa oli alusta asti se ongelma, ettei kissa viihtynyt yksinään.
Jos menimme esimerkiksi puutarhatöihin, emmekä ottaneet kissaa mukaan, niin ulos asti kuului kovaääninen huuto peräämme.
Mietimme, miten ikävä kissalla mahtoi olla työpäiviemme aikana.

Syntyi päätös hankkia meille toinen kissa Sipin kaveriksi.

Satukissan Hopea Gatalina / Kati

syntyi 16.11.1988

kuoli 1.7.2006

Sipin kaveriksi hankimme pienen harmaan abessinialaistytön Satukissan Hopea Gatatalinan, jolle annoimme kutsumanimen Kati.
Kati tuli meille helmikuussa, jolloin se oli yli kolmen kuukauden ikäinen, vaikkakin pienikokoinen.

Sipi ihastui uuteen tulokkaaseen.
Pentua hoivattiin ja pestiin.

Sipi tarjosi myös vatsanalusensa tyttökissan emoikävään.

Ensimmäisenä kesänä mieheni ja kummipoikani kokivat kauhunhetkiä, kun Kati hävisi minun ollessa töissä.
He epäilivät kissan päässeen livahtamaan sisäpihaltamme ulos.
He etsivät ja kyselivät kissaa lähikortteleista.
Myöhemmin Kati oli ilmestynyt unisena varastosta, johon se oli livahtanut nukkumaan. 

Kati oli melko arka kissa, se pelkäsi vähän kaikkea.
Jos esimerkiksi meille tuli joku vieras, niin Sipi meni heti tutustumaan vieraaseen, mutta Kati livahti piiloon.

Kati pelkäsi jotenkin myös putoamista, lieneekö pentuna tapahtunut jotain.
Kissaa pystyi kantamaan vain siten, että painoi kissan selän omaa vatsaa vasten.
Meni myös vuosia, ennen kuin Kati meni mieheni syliin, vapaaehtoisesti se suostui olemaan vain minun sylissä.

En opettanut Katia liikkumaan sisäpihamme ulkopuolella juuri tämän arkuuden takia.

Emme todella katuneet toisen kissan hankintaa, sillä kaikesta näki, kuinka tärkeitä kissat olivat toisilleen.

Tämä otos kuvaa Katia parhaiten.
Aikuisiällä sen kasvot muuttuivat pyöreiksi ja silmät olivat uskomattoman pyöreät.

Sipin jutussa kerroin, että nukkuvista kissoista on paljon kuvia.
Katistakin löytyi monia suloisia unikuvia.

Kati oli kissa, joka todella rakasti lämpöä.
Talviaikaan se ei halunnut ollenkaan mennä ulos.


Nykyisessä kodissamme sen lempipaikaksi muodostui takan päällinen.

Yksi asia, mitä Kati vanhemmiten rakasti oli imurointi.
Kun mieheni otti keskusimurin johdon esille niin kissa asettui eteisen lattialle makaamaan.
Imuriin kuului pieni pyöreä pitkäharjaksinen suutin, jolla kissa piti imuroida ennen kuin pääsi varsinaiseen siivoustyöhön.

Kun Kati oli ollut meillä vajaan kaksi vuotta aloimme miettiä pentujen teettämistä sillä.
Hankin itselleni kasvattajanimen SF*Sipsulan.
Kati käytettiin astutuksessa, sulhon nimi oli Arkens Silver Maurice.

Astutus onnistui ja meillä alkoi jännittävä odotusaika.
Kati makasi usein edessäni kyljellään.
Silittelin kissan pyöristyvää vatsaa ja kerroin sille "yksi pentu pidetään meillä ja muut myydään, että saamme rahaa".
Kati synnytti yhden pennun.

SF*Sipsulan Karoliina / Liinu

syntyi 8.5.1991

kuoli 7.8.2008

Kati synnytti siis sen yhden pennun, jonka olin luvannut pitää meillä.

Mitään myytävää tästä pentueesta ei jäänyt.

Pentu oli tyttö, joka sai nimen SF*Sipsulan Karoliina, kutsumanimeksi tuli Liinu.

Kati oli ylpeä aikaansaannoksestaan.

Tuntui kuitenkin, ettei Katilla ollut sellaista perinteistä emokissan
asennetta pentuunsa.

Laitoimme emon ja pennun rauhalliseen työhuoneeseen, mutta
sitähän Kati ei hyväksynyt.

Kissa kantoi heti iltayöstä pennun meidän sänkyyn ja asettui
itsekin sinne nukkumaan.

Meillä oli siihen aikaan vesisänky, joten pelkäsin kääntyessäni
pyörähtäväni pennun päälle.

Tilanne rauhoittui, kun kissansänky siirrettiin vuoteeni viereen,
jolloin Katilla oli näköyhteys meihin.

 Yksi kissankori oli sohvalla, johon pentu ja emo piti siirtää silloin,
 kun istuimme olohuoneessa.

  Liinua ei tarvinnut opettaa sen paremmin syömään kuin hiekkalaatikollekaan.

  Tuntui, että se vain seurasi Katin ja Sipin tekemisiä ja oppi kaiken esimerkin voimin.

Liinu oli alusta asti meidän kaikkien lemmikki.

Taisimme pitää sitä vuosikausia pentukissana.

Liinu oli koko elämänsä sellainen utelias kissa.

Tämän ominaisuuden kanssa sattui usein vahinkojakin.

Tämä kuva on aitoa Liinua, nimitimmekin kissaa touhu-Liinuksi.

Kissa halusi todella nähdä kaiken, olla kaikessa mukana.

Liinu sai varmaan parhaan mahdollisen kasvatuksen aikuiseksi kissaksi.
Kati-emo hoiti osan kasvatuksesta.

Joskus kuitenkin tuntui, että Sipillä oli päävastuu Liinun hoidosta.

Koskaan Liinun ei tarvinnut olla yksin, Sipin vierellä oli aina tilaa.

 Kuten muistakin kissoista Liinustakin löytyi useita hauskoja nukkumakuvia.

Liinun lempipaikaksi nykyisessä kodissamme muodostui tämä pesä, 
joka oli sijoitettu sopivasti takan läheisyyteen.

Meillä oli siis kolme kissaa.
Moni tuttava ihmetteli, miksi niin monta, mutta eihän se vielä
siihenkään jäänyt.